 |
| Järjestäjä, Antti Holma. Otava 2014. 380 s. Päällys: Elina Warsta. |
Tarmo on ainoana miehenä töissä kirjastossa. Työ on kaikkea muuta kuin unelmaduuni; pomo, Lillukka, raivostuttaa ja Tarmoa kiukuttaa, että hänen sanotaan olevan kuin yksi naisista. Tarmohan on mies, ja sen hän haluaisi toisille vakuuttaa. Yrityksistä huolimatta Tarmo kuitenkin aina löytää itsensä hihittelevästä piiristä.
Ehkä vinkkejä löytyy kirjasta, jonka ylimääräisiä sydämentykytyksiä aiheuttava mies palauttaa kirjastoon. Elämäntaito-opas neuvoo, miten ihminen saavuttaa sankarinviitan, ja sitä Tarmo alkaa määrätietoisesti tavoitella - kirjan palauttaneen miehen lisäksi. Käy nimittäin niin onnekkaasti, että Tarmo onnistuu nappaamaan itselleen järjestäjän pestin Suomalaisesta Teatterista ja hän saa pyyhkiä kirjaston tomut lopullisesti jaloistaan. Suomalaisesta Teatterista löytyy elämäntaito-oppaan palauttanut mies, Daniel, mutta myös valtavia haasteita löytää oma paikka työyhteisöstä, jossa on hyvin erilaisia, räiskyviä persoonia ja jossa vallitsee tiukka hierarkia. Tarmo yrittää kaikin voimin suoriutua kaikesta täydellisesti, mutta aina lopulta kohoaa pyörremyrsky, joka pyyhkii Suomalaisen Teatterin käytäviä ja jonka voimasta Tarmo yrittää olla luhistumatta. Se, mitä katsojat ensi-illassa näkevät, on vain pintaraapaisua sille, mitä verhojen takana tapahtuu.
Teatteri oli juoruista punottu haiseva, höyryävä kehrä. Sormet, jotka vetävät hihasta vähän syrjempään, pälyilevä katse, kauhistuneelle suulle nostettu käsi, kyykyssä hyvän matkan päässä tupakkapaikasta puhuttu puhelu, vahingossa väärään osoitteeseen joutunut sähköpostiviesti, väärä suudelma liian lähellä, ohi puhuttu totuus.
Tarmon tarinassa kulkee kertojaäänenä mukana myös Danielin päiväkirjamerkintöjä. Holma laatii henkilökaartia pilke silmäkulmassa: henkilöt ovat hupaisan karikatyyrimaisia, omanlaisiaan persoonia. Vaikka Holman henkilöt jäävät mieleen, minulle oli haastavaa aluksi mieltyä päähahmoon, Tarmoon. En tiedä, pidinkö hänestä lopulta missään vaiheessa, mutta loppua kohden aloin toivoa miehen puolesta, että tämä lopulta onnistuisi ja tunsin häntä kohtaan sääliä etenkin, kun loppu ei ole mikään kauneudessa kimmeltävä kiiltokuva. Lukutahtini alkoi rullaamaan kunnolla ylipäänsä vasta puolivälin jälkeen, kun tapahtumat alkavat vyöryä sellaisella tahdilla, että lukijan on syytä kiinnittää turvavyö, jos haluaa pysyä menossa mukana.
Järjestäjän kieleen sekoittuu enimmäkseen viileän metallin makua, joka sulautuu hyvin yhteen paljon kipua ja tuskaa sisältävään tarinaan. Toisaalta kielestä löytyy myös herkempiä vivahteita. Pidin paljon teoksen kielestä ja sen itsevarmana eteenpäin jyskyttävästä dialogista.
Vaikka teos saa paikoin naurahtamaan ääneen, se sai minut tuntemaan pääosin sääliä, apeutta, inhoakin. Kirjan kannet suljettuani tuntui kuin itsekin olisi mustelmilla, verisillä naarmuilla ja pää hieman sekaisin. Järjestäjä on hyvin runsas teos, josta olisi kyllä voinut kitkeä aineksia mahdollisiin myöhempiin julkaisuihin eikä esikoinen olisi siitä kärsinyt. Hieman nuhjaantuneesta olotilasta huolimatta ei voinut olla huokaisematta ihmetyksestä, millainen hyvällä tavalla kreisin kirjan sitä onkaan lukenut. Holman esikoisteos on tarkkanäköinen tragikoominen tujaus, joka pamauttaa määrätietoisesti jälkensä lukijaan; hellyydestä viis.
