perjantai 19. syyskuuta 2014

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Kuvanveistäjän tytär (Bildhuggarens Dotter),
Tove Jansson. Wsoy 2002 (alk. 1968).
suom. Kristiina Kivivuori. 127 s.


Oikeastaan olin tehnyt vain sen mitä jokaisen kunnon kansalaisen kuuluisi tehdä. Tarkoitan että: kuka tahansa voi päästää irti jotakin vaarallista, mutta niksi on siinä että osaa sijoitttaa sen jälkeenpäin.

Tove Janssonin omaelämäkerrallinen Kuvanveistäjän tytär sisältää 19 lyhyttä novellia tai "muistelmaa", kuten takakannessa sanotaan. Ne ovat kuin keveitä siveltimen vetoja täynnä elämän raikkautta ja iloa. Teoksen Tove on vielä lapsi, joka tutkii maailmaa silmät kirkkaina ja mielikuvitus läikkyen. Siksipä novelleissa on hippusia fiktiota, jotka värittävät totuutta. Mukana kulkevat esimerkiksi jo tutuiksi tulleet isä Victor, äiti Ham, pikkuveli Per Olov, Pellinki, isän vekkuli apina ja meren suolainen tuoksu. Toven perässä lukija pääsee kurkistamaan taitelija-ateljeen arkeen ja saaristolaiselämään.

Vaikka en olekaan läheskään kaikkia Toven novellikokoelmia lukenut, tunsin viimein saavani paremman yhteyden novelleihin (tai miten sen nyt ilmaisisi). Toki olen kiintynyt Toven muumikirjoihin, mutta novellien suhteen en ole kokenut yhtä lumoutunutta oloa aiemmin. Esimerkiksi Viestit-teoksen koin haastavaksi sen takia, että tietämykseni esimerkiksi Toven perheenjäsenistä ja ystävistä oli surkea. Viime aikoina olen kuitenkin paikannut aukkoja ja varmasti erityisesti sen ansiosta Kuvanveistäjän tytär ihastutti, lämmitti ja osoittautui teokseksi, jonka haluaisin omaan hyllyyn ja jonka novelleihin haluan palata. Pidin erityisesti siitä, miten Toven novelleista selvästi pilkottaa muumimaista filosofiaa ja muumihahmojen esikuvista Muumilaakson asukkaille ominaisia piirteitä. Esimerkiksi Toven vanhemmista voi tehdä havaintoja piirteistä, joita Tove on poiminut muumimammalle ja -papalle. Omaan lapsuuteen nojautuvissa novelleissa on jotain suloisen pehmeää, turvallista ja niin levollista, että lukiessa rauhoittuu varpaanpäitä myöden.

Vaikka ihastuin Kuvanveistäjän tyttäreeseen, huomaan jo unohtaneeni monia niistä. Tähän voi vaikuttaa sekin, etten osaa lukea vain yhtä novellia ja jäädä fiilistelemään sitä vaan luen aina useamman kerralla. Siksi novellit sekoittuvat toisiinsa ja aiemmin luetut tallautuvat myöhempien jalkoihin. Joukossa oli myös sellaisia, jotka eivät ainakaan vielä ensimmäisellä lukukerralla auenneet. Parhaiten mieleeni jäivät ainakin Juhlimisista (josta alla oleva lainaus on) ja Lumi. Kummassakin on mieleenpainuva tunnelma; Juhlimisista sellainen, jonka yölliseen taikaan haluaisin itsekin tunkeutua mukaan ja Lumi sen sijaan keinuttaa unenomaiseen olotilaan. Sen kiehtovuus on myös siinä, miten Tove kuvaa äitisuhdettaan: lumivaipan alle taloon jääneet äiti ja tytär elävät pumpulisessa symbioosissa kuin kohdussa, josta Tove ei haluaisi pois.

On tärkeää, että liitos uuteen päivään tulee oikein hidas ja lempeä. Asiat näyttävät päivänvalossa toisilta ja jos ero on liian jyrkkä, voi kaikki mennä pilalle. Täytyy saada rauhassa kuljeksia tunnustelemassa ja miettimässä, mitähän sitä oikein kaipaa.

Suosittelen lämpimästi tarttumaan tähän Toven teokseen. Kuvanveistäjän tytär on sopiva kirjallinen d-vitamiini pimeneviin syysiltoihin: lapsenmieltä, sadunomaisuutta ja rivien välissä pilkottavia muumihahmoja. 

Kuvanveistäjän tyttärestä ovat tänä vuonna bloganneet ainakin myös OpuscoloMarikaOksaPaulaErja ja Katri, jonka blogista löytyy useampi linkki muihinkin arvioihin. Pst, piakkoin tulossa kuvapostauksia Irlannista, sillä kävin vastikään Dublinissa pidennetyllä viikonlopulla.